Historia

Arnold Ankermanin tarina

Ennen sotia isoisä nuorena poikana lähti monien muiden mukana Amerikkaan. Jonnekin Missisippin alueelle, ainakin puhui joskus ”Kriinvuutista”, Deltalle siis.
Matkalleen isoisä otti matkalaukullisen vaatteita ja figelin mukaan.
Saavuttuaan Amerikkaan isoisä teki satunnaisia töitä, mitä nyt sai. Ja hankki lisätuloja soittelemalla kadunkulmissa tai muuallakin, minne vain pääsi soittamaan.
Kun isoisä oli köyhä, kiertelevä sekatyömies niin hän ei voinut ostaa välillä edes kieliä, ja kun viulussa oli enää yksi kieli jäljellä oli pakko opetella ”slaidaamaan” sormea ylös alas kaulaa että sai soitettua melodioita.


Kun viimeinen kieli katkesi isoisä sai sattumalta töitä joltain plantaasilta. Nimi muistutti kuulemma Tokkeria. Tikkeri Tokkeri dollarin nokkeli, sanoi isoisä. Olisiko tarkoittanut Dockeryn farmia?
Siihen aikaan isoisä osti resonaattorikitaran, National Duolianin, ja opetteli soittamaan sitä pullonkaulalla kun oli tottunut jo liu-uttamaan samalla tavalla yksikielisellä viululla.
Kuulemma ”Patonin Tsaarli” opetti soinnut isoisälle, mutta ukki saattoi ihan hyvin tässä huijatakin. Dockeryn alueellahan Charlie Pattonia kunnioitettiin taitavana soittajana.
Soitteli siellä ympäriinsä ja jossain vaiheessa tapasi ”Roopen” joka oli myös kiertävä musiikkeri, sanoi isoisä. Opetteli siltä pari laulua. Ilmeisesti salaa, koska ”Roope” ei halunnut näyttää miten ne soitetaan. Myöhemmin isoisä soitteli näitä suomeksi vanhoilla päivillään. Ainakin Junaviisu ja Kumpulaan on ”Roopelta” opittuja.
Isoisä käytti omaa nimeään esiintyessään kaiken maailman kadunkulmissa ja ”tanssihaaleissa”, kunnes alettiin sotkea Kokomo Arnoldiin. Hän lyhensi siis esiintymisnimekseen ”Arno”. Saman nimen sai toiseksi etunimekseen myös hänen poikansa ja pojanpoikansa. Ilmeisesti kyseessä oli jonkinlainen onnen tai ”moujon” (niin kuin isoisä sanoi) siirtäminen eteenpäin.
Isoisä palasi Amerikasta ennen toista maailmansotaa resonaattorikitara ja viulu mukanaan.

Hän asettui Vantaanjoen suiston paikkeille Helsinkiin ennen kuin joutui sotaretkelle. Vantaanjoen suistossa isoisä oli tavannut kummallisen miehen eräänä yönä ja kirjoitti siitä laulun ”Vantaanjoen suulla”. Mies oli kuulemma ollut sysimusta, mutta ei lainkaan afrikkalainen. Tästä isoisä puhui joskus maisteltuaan liikaa. Hän painotti että mies ei ollut tummaihoinen tai muuten afrikkalaisen näköinen vaan ”Musta. Niin musta kuin piki. Ei tumanruskea.” Tämä mies tuntui isoisää jotenkin häiritsevän.
Kun sota alkoi, isoisä pyysi Noso- nimistä miestä rakentamaan hänelle puisen kitaran koska ei halunnut raahata metallista kitaraa sotaretkellä. Isoisä soitteli korsuissa kitaraa ja figeliä kun sotatoverit kaipasivat viihdykettä.
Isoisä tuli sodasta Terijoen kautta, toi sieltä mukanaan heilansa Helmin, isoäitini. Ja sikäläisiä lauluja joita oppi Helmiltä.
Helmi ja isoisä avioituivat ja asettuivat Töölöön. Isoisä oli loppuelämänsä isännöitsijänä talossa, soitteli joskus pannuhuoneessa pojalleen ja myöhemmin pojanpojalleen laulujaan.
Isoisä ei halunnut enää sotien jälkeen esiintyä julkisesti. Ei ole varmaa tietoa miksi, mutta jotenkin ymmärsin että se musta mies häiritsi isoisää siinä määrin ettei hän tahtonut soittaa julkisesti.


Isoisän kuoltua soittimet siirtyivät perintönä ensin isälleni, nyt minulle.
Siis se vanha viulu, 1931 National Duolian ja 40- luvun Noso.
Olen hyvin kiitollinen siitä, että sain onneksi kirjoiteltua isoisän ja ”Roopen” lauluja muistiin.
Muistiin kirjannut Lauri ”Arno” Ankerman

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s